Nina Talvela, julkaistu Harmaasusien Airuessa 3/99.
Euran puku toimii hyvänä peruskaavana etsittäessä mallia omalle “muinaispuvulle”. Tosiasia on, ettei mistään haudasta ole täysin samanlaista asumallia tai korustoa löydetty.
Euran ja Kaarinan puvut lienevät kuitenkin kohtuullisia yleisesityksiä länsisuomalaisesta muodista. Nykytietojen mukaan on myös idässä todennäköisesti käytetty samantyyppistä, vain korustoltaan ja koristelultaan eroavaa vaatepartta.
Alusvaatteet
Joistakin haudoista on merkkejä tai pieniä jäännöksiä pellavakankaasta. Nämä ovat kenties jäänteitä aluspaidoista tai mekoista. Muita alusvaatteita ei ole löydetty.
Alusmekko
Vihjeitä alusmekon mallin suhteen on nähtävissä oheisista kuvista. Euran pukuun valittiin varmasti esihistoriallinen, tanskalaiseen suolöytöön pohjautuva nahkamekon kaava. Virosta ja Suomesta on tietoja paitamallista, jonka sivukappaleet ovat kiilamaiset. Suomensukuisten kansojen yleisin paitamalli olisi myös mahdollinen vaihtoehto – tosin sitä esiintyy Suomen osalta ainoastaan Karjalassa. Mallin kapeat kappaleet viittaavat myös kutomiseen “tavanomaisilla” kangaspuilla, jotka Venäjällä tuohon aikaan olivat jo käytössä. Euran puvun mallia puoltaa se, ettei kankaasta jää käytännöllisesti katsoen lainkaan hukkapaloja. Hyvin lähelle tätä pääsee myös muita malleja käyttämällä.
Perusperiaatteena mekon mallissa on sen väljyys. Myös raskaana olevan naisen tuli siihen mahtua – erillisiä äitiysmekkoja ei ollut. Norjalaisten suolöytöjen joukossa on muutamia mekkoja, joiden etukappaleen keskelle on lisätty vielä yksi ylimääräinen kiila – tämä lienee mahdollinen malli meilläkin.
Hame
Euran puvun hamemalli saatiin selville säilyneiden kangaspoimujen perusteella. Samantyyppistä hametta on käytetty niin ammoisessa Kreikassa kuin Baltian maissakin. Myös itäisen Suomen löydöt paljastavat samantapaisia jäänteitä kangaspoimuista. Euran puvun suhteen arkeologit päätyivät ennallistuksessaan sivuilta avoimeen vaippahameeseen, jonka tyyppisiä tunnetaan myös mm. Liettuasta ja Inkeristä.
Päällysmekko, hame, on noin 160cm x 160cm:n kokoinen kangas. Se taitetaan yläosastaan noin 30cm:n matkalta, jolloin siitä tulee suorakaiteen muotoinen. Malli on näyttävä ja käytännöllinen – juhlavuutta tai kokoa on voitu muunnella taitteen pituutta vähentämällä tai pidentämällä. Hame kietaistaan vartalon ympäri niin, että oikea sivu jää avoimeksi, ja kiinnitetään olkapäiltä soljilla sekä solmitaan vyötäisiltä lautanauhavyöllä. Kangas muodostaa melko paljon poimuja toisen käsivarren alle, mutta hame on silti jopa yllättävän mukava päällä. Sitä voi myös tarvittaessa käyttää viittana tai peitteenä.
Kaarinan puvun hame muodostuu kahdesta erillisestä, suorakaiteen muotoisesta kangaskaistaleesta, jotka on niin ikään kiinnitetty soljin ja solmittu vyötäisille lautanauhalla. Tämä versio vie vähemmän kangasta, muttei ole vaippahameen tavoin käyttökelpoinen myös muihin tarkoituksiin.
Esiliina
Euran puvun esiliina on ollut kooltaan n. 90x50cm. Yläreuna on hamekankaan tapaan käännetty parinkymmenen senttimetrin matkalta. Erillisiä kiinnityslenkkejä ei siis tarvita, lautanauhavyö kulkee ensimmäisen kierroksensa esiliinakankaan kangastaitteen sisältä ja toiseen otteeseen sen päältä. Suurten talojen emäntien esiliinoihin kuuluivat olennaisesti pronssispiraalikoristeet.
Esiliinoista on säilynyt pieniä kappaleita pääasiassa pronssispiraalikoristelun ansiosta. Länsi-Suomeen kuuluvat esiliinojen kulmakuviot, paikoitellen oikaistut putket, pienet irralliset koristeet, loimilankoihin pujotetut pronssikierukat ja reunojen ympärille puristetut pronssirenkaat. Itäisessä Suomessa esiintyy puolestaan esiliinojen reunuksissa spiraalein peitettyjä risteyskohtia, pieniä spiraaleja ja jouhiin punottuja, kankaasta ja spiraaleista muodostuvia kuvioita (Lehtosalo-Hilander, Euran puku ja sen edeltäjät s.30).
Vaippa
Viitta eli naisilla vaippa on vasta ristiretkiajalla ollut runsaammin koristeltu. Varakkaampien vaippoihin kuuluivat viikinkiajalla korkeintaan vain pienet reunakoristelut spiraalein. Reuna saattoi olla hapsutettu tai punottu iskunauharistikoksi.
Keskieurooppalaisen muodin mukaan on vaippa saatettu tarvittessa nostaa myös pään peitoksi madonnamaalauksista tuttuun tapaan.
Muut vaatekappaleet
Luistarin haudan nro 56 pääpuoli oli lähes tuhoutunut, mutta joitakin merkkejä päähineestä silti löytyi. Emännän päässä on saattanut olla ns. varsinaisuomalainen kaarihuntu. Perniön emännän huivi oli todennäköisesti kiinnitetty takaraivon päältä hevosenkenkäsoljella. Kaarinan puvussa on “tötterömallinen”, tuohella kohotettu päähine. Tavallista neliskanttista pellavahuivia on melkoisen varmasti käytetty arkipäivisin.
Pirtanauha saapui Suomeen vasta keskiajalla. Lauta-, isku- ja palmikkonauhoja käytettiin eri tarkoituksiin. Lautanauhat toimivat naisten vöinä – soljelliset nahkavyöt kuuluivat miehille.
Puikoilla kutominen saapui maahamme vasta keskiajan lopulla. Jäännöksiä neulakintaista on monistakin viikinkiajan haudoista. On mahdollista, että myös sukkia olisi tehty tällä tekniikalla, vaikkei jäänteitä niistä ole säilynykään. Tosin sukkiin ei todennäköisesti ole neulottu kantapäätä, vaan ne ovat käytössä vanuneet jalan mukaisiksi. Ainakin on jalkojen ympärille voitu kiertää nahka- tai kangaskaistaleita ja kenkiin laittaa heinää lämmikkeeksi.
Kenkien jäännöksiä on Suomesta löydetty hyvin vähän. Vaikka nämäkin jäännökset ovat käytännössä ristiretkiajalta, ei liene syytä olettaa, että kenkämalli olisi sadassa vuodessa ratkaisevasti muuttunut. Erään Raision löydön perusteeella on voitu olettaa, että vainajalla olisi ollut nahkakengät, jotka olisi sidottu nahkahihnoilla jalan ympärille.
Voidaan olettaa, että yhdestä palasta tehtyjä kenkiä olisi ollut käytössä. Ompeleitten jälkiä on havaittavissakin vähäisistä jalkinelöydöistämme. Ruotsin lundilaisten tiedetään löytöjen perusteella käyttäneen “nahkaisia sandaaleita, mokkasiineja, remmikenkiä, matalia nauhakenkiä —”(Tomanterä, Euran puku s.43). Skandinavian jalkinetyypeistä tiedetäänkin huomattavasti enemmän. Saappaita alkaa Ruotsin aineistossa esiintyä vasta 1200-luvulla.
Tuohipunosta eikä niin ollen tuohivirsujakaan ole yhdessäkään löydössä voitu ajoittaa rautakauteen. Tosin niinipunos on saatettu tuntea jo viikinkiajalla. Myöskään manner-eurooppalaisia puukenkiä ei rautakauden Suomesta tunneta.
Idän ja lännen eroja
Itäinen ja läntinen kulttuuripiiri erosivat Suomessa vahvasti toisistaan -voitaisiinpa jopa karkeasti puhua kahdesta erillisestä kulttuurista. Länsi sai vahvoja vaikutteita Ruotsista ja Virosta, itään taas kulkeutuivat luonnollisesti Venäjän ja Baltian vaikutteet. Ahvenanmaa kuului pitkälti ruotsalaiseen kulttuuripiiriin.
Tapakulttuurin, ruokaperinteen, tietäjälaitoksen ja muiden vastaavien eroavuuksien lisäksi myös pukeutuminen muodosti oman kulttuurinsa. Vaikka nykytutkimuksen perusteella vaippahame näyttäisi olleen käytössä niin idässä kuin lännessäkin, löytyy korustosta ja koristelusta selviä eroja.
Kristinusko saavutti Savo-Karjalan vasta 1300-luvulla, kun se lännessä sai vallan jo 1050-luvun paikkeilla. Lännen hautalöytöjen loppuessa alkaa itäisen kulttuuripiirin kukoistus. Idän rikkaat haudat ovatkin peräisin ristiretkiajalta.
Läntisen pukumallin paino on raskaassa korustossa. Spiraalikoristelu keskittyy yksittäisiin kuvioihin ja yksityiskohtiin sekä reunustuksiin. Pronssikoruja suositaan, hopea nousee asemaansa pronssin rinnalle 1000-luvulle tultaessa. Olkasoljet ovat Varsinais-Suomessa ja Hämeessä pyöreät ja omaleimaisin, skandinaavisvaikutteisin ornamentein koristellut. Puukontuppi saattaa olla Euran puvun tapaan suuri ja komeasti koristeltu, vaikka itse puukko onkin naiselle sopiva pienehkö syömäveitsi. Muoti jatkuu läntisen kulttuuripiirin alueella vielä parin vuosisadan ajan.
Idässä rikkaan emännän esiliinan helmus on komeasti ja raskaasti koristeltu, samoin vaippa, jota suuri, hopeinen hevosenkenkäsolki kiinnittää. Olkasoljet ovat soikeat ja kasviornamentiikka-aiheilla koristellut hevosenkenkäsolkien tavoin. Ketjulaitteiden sivuketjut ovat yleensä rautaa ja niissä voi riippua helariipuksia. Myös pieni, siro puukko saatetaan ripustaa roikkumaan ketjulaitteiden ketjusta.
Lännen ristiretkiajan alkuun ajoittuva Perniön puku tuli uusien tuulten mukana. Kevyet korut ja komea vaippa edustivat uutta, oman sijansa saavaa muotia Länsi-Suomessa. Vanha pukumalli säilytti kuitenkin asemansa vielä parin vuosisadan ajan kaikunaan myös itäsuomalainen vauraus.
Tarkkoja tietoja viikinkiajan pukeutumisesta ei ole. Hautalöydöt antavat kuvan paremman väen juhlapuvuista – arkipäivän palkollisen vaatetus jää todistamatta. Perusfaktojen pohjalta on kuitenkin turvallisempaa ja helpompaa lähteä muodostamaan omaa käsitystään asukokonaisuudesta ja sen myötä myös sen kantajasta. Oletetut kokonaisuudet tutkitun tiedon pohjalta ovat joka tapauksessa mutu-tietoa varmempaa.
Rekonstruoidut muinaispuvut eivät ole ainoita oikeita totuuksia – tulevaisuus saattaa paljastaa tehdyt oletukset vääriksi tai vahvistaa niitä uusilla tutkimustuloksilla. Jokainen uusi löytö ja mallinnos, olettamus ja väittämä vie tietoa kohti varmempaa pohjaa. Siihen asti – seilatkaamme sillä purrella, joka meillä jo on.
Lähteet:
Lehtosalo-Hilander – Tomanterä – Sarkki: Euran puku ja sen edeltäjät (1982)
Lehtosalo-Hilander: Ancient Finnish Costumes (1984)
Kalevala Koru: Muinaissuomalaista muotoilua
Tukia: Turussa valmistui ainutlaatuinen muinaispuku (HS heinäkuu 1999)
Lehtosalo-Hilander: Luistari II The artefacts (1982)
Raitio: Turun maakuntamuseo, monisteita 2 – Kankaiden aloituksia ja lopetuksia sekä putkihulpion kutominen loimipainoisissa pystykangaspuissa (1998).
