Nina Talvela, julkaistu Harmaasusien Airuessa 3/99
Läntisen ja itäisen Suomen pukeutuminen erosi toisistaan pitkälti koristautumisen suhteen. Itä-Suomi eli Savo-Karjala nousi kukoistukseensa vasta Länsi-Suomen jo käännyttyä kristinuskoon.
Käsittelen artikkelissani pääasiassa läntisen Suomen koristautumista rautakauden lopulla. Kannattaa kuitenkin muistaa, että jokaisen kaskenkaatajan varustukseen eivät pronssispiraalit ja ketjulaitteet kuuluneet. Löydetyt haudat ovat yleensä varakkaampia – Euran emännän komeat korut kertovat mahtavasta asemasta.
Viikinkiaikaa ei ole turhaan sanottu omaleimaisimmaksi jaksoksi Suomen rautakaudella. Maamme on aina ollut risteyskohta – niin ovat tänne saapuneet myös monet vaikutteet. Viikinkiajan korusto on kehittynyt Suomessa omapeäriseksi vaikutteiden summaksi, jollaista ei muualta löydy.
Viikinkiajan naisen vaatetuksessa pukukorut näyttelivät merkittävää sijaa. Pronssiset, 1000-luvun paikkeilla myös hopeiset korut kertoivat sumeilematta käyttäjänsä vauraudesta ja yhteiskunnallisesta asemasta. Emännästä ei varmasti erehdytty arkipäivänäkään, vaikkei tämä tällöin komeimpia korujaan käyttänyt.
Vaikka miesten koristautuminen saattaa kuulostaa naisiin verrattuna lattealta, kannattaa muistaa mahtimiesten pukeutuneen komeisiin kankaisiin ja kantaneen usein kupeellaan miekkaa. Jotakin kertoo, että Euran Luistarista on löydetty miekkoja enemmän kuin Tukholman liepeillä sijaitsevasta Birkan kauppakaupungista. Miekka ei ollut niinkään taisteluväline kuin mahtavan aseman osoittaja. Komeasti koristellut kahvat ja yleensä keski-Euroopassa taotut säilät eivät kenties koskaan saaneet maistaa taistelua. Mitä isompi miekka, sen uljaampi isäntä…
Soljet ja ketjulaitteet
Pyöreitä pronssisia olkasolkia on viikinkiajalla tavattu läntisestä Suomesta ja Hämeestä. Ristiretkiajan Savo-Karjalassa käytössä olivat soikeat, teräväpäiset soljet, jotka ovat vain tälle alueelle tyypillisiä. Skandinaviassa käytettiin raskaita, soikeita hopea- tai pronssisolkia, joiden välille rikkaat ripustivat usein lasihelminauhan.
Miehet eivät pyöreitä solkia käyttäneet, ne kuuluivat naisten olkapäille. Viittaa kiinnitettiin rautaisilla tai pronssisilla hevosenkenkäsoljilla tai piikkimäisillä rengasneuloilla, jotka saattoivat olla kolmisenkymmentäkin senttimetriä pitkiä. Paidankaulus voitiin sulkea pienellä hevosenkenkäsoljella. Naiset siirtyivät käyttämään hevosenkenkäsolkia puvussaan vasta 1000-luvun puolella.
Suomessa naisten raskaat ketjulaitteet riippuivat soljista pronssisissa tai rautaisissaketjunkannattajissa. Niiden tarkoitus oli jakaa raskas ketju laskeutumaan kauniisti ja tasaisesti. Itse ketjut koostuivat yleensä “kaksinkertaisista” renkaista, jotka olivat pronssia tai rautaa. Soljesta solkeen kulkeva keskimmäinen ketju kaartui kauniisti rinnalle. Molempien solkien alla ketjunkannattajista roikkui yksi tai kaksi erillistä ketjua, joiden päissä oli pieniä tarve-esineitä tai riipuksia.
Riipukset ja helmet
Monenmoiset riipuskorut kuuluivat asuun etenkin onnentuojina. Torin- tai ukonvasarat, kulkuset, osmansolmut, ristit sekä lintukorut olivat suosittuja. Voimakkaat symbolit suojasivat vahingoittavilta voimilta. Tosin on mahdollista, ettei Torin vasara ainakaan riipuksena olisi kuulunut naisille, sisältäähän se vahvoja viitteitä miehuuteen ja mieskuntoon. Ssymboli saattoi olla maassamme saada hieman eri merkityksen kuin Skandinaviassa – onhan 800-luvun pyöreissä leijonasoljissa voimallinen ukonvasaroiden ja ristin yhdistelmä.
Onnea ja menestystä tuovat taikakalut olivat varmasti miesten suosiossa. Ukonvasarat, voimaa täynnä olevat karhunhampaat ja onnea tuovin kuvioin koristetut riipukset kelpasivat myös isännälle.
Arvokkaat lasi- ja metallihelmet olivat suosittuja koruja. Omalla seudulla tehtiin savi-, luu- tai pronssihelmiä, lasisia tuotiin vierailta mailta. Helminauhaan saattoivat varakkaimmat myös hankkia riipuksia, jotka tehtiin kaukaa tuotetuista hopearahoista. Lasihelmiä on löydetty vaatimattomammista litteistä ja yksivärisistä kauniisti emaloituihin ja koristeellisiin.
Sormukset ja rannerenkaat
Leveäkantaiset ja geometrisin leimakuvioin koristetut sormukset olivat viikinkiajalla Itämeren rannikoiden muotia. Naiset saattoivat käyttää useampaakin sormusta molemmissa käsissään, miehille riitti yksikin. Miesten sormukset olivat myös hieman vaatimattomampia ulkonäöltään.
Emännälle ei yksi rannerengas kelvannut – samanlaiset oli saatava molempiin käsivarsiin! Tyypillistä raskaille renkaille oli kauttaaltaan niitä peittävä geometrinen kuviointi – rombit, häränsilmät, kolmiot, pisteviivat… Euran mahtiemännän komeat, leimoin koristetut spiraalirannerenkaat ovat varmasti keventäneet isännän hopeapussia tuntuvasti.
Skandinaviassa oli etenkin miehillä tapana kantaa kädessä pronssisia tai hopeisia rannerenkaita, joista murrettu pala toimi maksuvälineenä. Suomessa tämä ei ainakaan hautalöydöistä päätellen ole ollut yleistä.
Vyöt ja pronssispiraalit
Metallisia vyönsolkia on löydetty vain miesten ja poikien haudoista. Moni soljista ei herättäisi nykyään sen suurempaa huomiota – malli on säilynyt melko samana yli vuosituhannen. Tämäntyyppiset soljet näyttävät jääneen kuitenkin pois muodista jo 900-luvun alussa – ainakaan Euran Luistarista ei viikinkiaikaisia löytöjä juuri ole.
Useammin on käytetty mallia, jossa itse vyö kulkee pelkän metallirenkaan läpi. Viikinkiajalta peräisin olevat vyönsoljet ja helat ovat pääasiassa pronssia ja saattavat olla komeastikin koristeltuja. Lautanauhavyöt lienevät paljon käytettyjä – kihlattu tai vaimo saattoi punoa leveän ja komean vyön ja koristella sen pronssispiraalein. Spiraaleilla tiedetään koristetun myös lahkeiden paulanauhoja ja viitan helmuksia.
Naiset käyttivät lautanauhavöitä, joita ei nykytietojen mukaan ole juuri koristeltu. Spiraalikoristelu on keskittynyt päähineen reunukseen, viitan kulmiin ja ennen kaikkea esiliinaan.
Pronssispiraalein koristelu on tullut muotiin todennäkköisesti 900-luvun lopulle tultaessa. Esiliinan reunukset on voitu reunustaa kiinnipainetuin pronssirenkain. Huomiota on herättänyt raskas helmus, jossa on voinut olla esimerkiksi neliömäisiä kuvioita. Idässä paljaiden ja koristeltujen kohtien vuorottelu muodosti geometrisiä muotoja, mutta lännessä itse spiraalit ovat niitä muodostaneet.
Merkitys ja ornamentiikka
Korut eivät kuitenkaan olleet kantajalleen pelkkiä vaurauden ja arvoaseman mittareita. Niihin kätkeytyi monia maagisia piirteitä, jotka suojasivat kantajaansa. Uskottiinhan karhunhampaaan ja ukonvasaran antavan mahtia ja voimaa, linnun hedelmällisyyttä ja vaurautta – ja niin edespäin. Uskonnon ja henkimaailman merkitystä on vaikeaa kylliksi korostaa, niin erilainen tuo suhde jokapäiväisessä elämässä on muinaisina aikoina ollut.
Suomen sijainti kulttuurivirtausten risteyskohdassa on tuonut paljon hyvää tullessaan. Innovaatiot niin lännestä, idästä kuin etelästäkin ovat kulkeutuneet tänne hitaasti mutta varmasti. Maassamme kehittyi aivan omalaisensa, rikas ja taidokas ornamentiikka, joka rautakauden viimeisinä vuosisatoina nousi huippuunsa. Skandinaavinen eläin- ja itäinen kasviornamentiikka ovat luoneet hiljalleen oman “kansallisen tyylin”.
Suomalaisille koruille tunnusomaista ovat skandinaavisista eläinkuvioista kehittyneet geometriset ornamentit. Pohjolan korun varmana tunnusmerkkinä voidaan pitää myös pieniä tappeja, joita koruissa – soljissa ja riipuksissa – on esiintynyt kahdeksasta kahteentoista. Tappipäiset hevosenkenkäsoljet ovat myös melko varmasti suomalaista alkuperää. Myöskään pyöreitä kupurasolkia ei ole tavattu muualta kuin Suomesta lukuunottamatta joitakin Birkan kauppakaupungin löytöjä, jotka lienevät jälkiä suomalaissepistä.
Ristiretkiajan karjalainen ornamentiikka kehittyi huippuunsa itävaikutteisten kasviornamenttien ja helakoristeisten riipusten saattelemana. Soikeat, mutta suippokärkiset kupurasoljet, pienet ketjuista riippuvat syömäveitset ja ohuesta hopealevystä taotut, suuret hevosenkenkäsoljet kuuluvat itäisen kulttuuriin kiinteästi.
Lähteet:
Kalevala Koru: Muinaissuomalaista muotoilua
Lehtosalo-Hilander: Luistari graves II: Artefacts (1982)
Lehtosalo-Hilander, Sarkki, Tomanterä: Euran puku ja sen edeltäjät (1982)
Lehtosalo-Hilander: Ancient Finnish Costumes (1984)
